Kategoria: Arki ja elämä

Huhtikuussa, ollessani vielä raskaana, kirjoitin mietteitä tulevasta kesästä. Postauksen loppuun esitin toiveen, että kesää ei tarvitsisi elää eristäytyneenä ja ihanaa, ei tarvinnutkaan!

Kesään mahtui useampi reissu eri mökeille, toisiin kaupunkeihin ja paljon hetkiä ystävien kanssa, mutta myös arkista elämää kotona keskenämme. Alkuun oli tosi jännittävää lähteä vauvan kanssa yhtään mihinkään. Mitä jos se herää? Mitä jos se itkee? Mitä jos se ei lopeta itkua? Pikkuhiljaa kaikki pelot tippuivat pois ja suunnitelmien tekeminen helpotti.

Viime kesä oli monella tapaa mullistava. On opeteltu uutta arkea, erilaisia vaiheita vauvan kanssa ja muutenkin ”vanhan elämän” yhdistämistä uuteen. Tunteet on vaihdelleet laidasta laitaan – superiloisesta satunnaisiin itkuihin. Mutta päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus ja ylpeys. Ei vitsi oon ylpeä meidän perheestä ja kuinka ollaan pidetty kiinni raskausajan aikana ajatellusta asenteesta tätä uutta elämää kohtaan. ”Otetaan vastaan se mitä tulee ja suhtaudutaan siihen tilanteen vaatimalla tavalla”.

Kirjoitin ennen Noelin syntymää, että hänellä tulee olemaan parhaat ihmiset elämässään ja voi juku, kuinka liikuttavaa on ollut huomata se in action. Meidän ystävät on ihania ja haluavat viettää aikaa meidän kanssa samalla ymmärtäen, että vauva muuttaa sitä aiempaa normia, mikä aiemmin on ollut.

Nyt, Noel nukkuu ja kirjoitan tätä postausta sohvaan nojaten kaaoksen keskeltä. Lattia on täynnä harsoliinoja, lelukaari, leluja. Sohvapöydällä on tuttipullo, tutti, kylmä kahvi, vesipullo, meikkilaatikko ja muuta sälää. Noel nukkuu vaunuissa parvekkeella, syksyisen raikkaassa ilmassa. Puiden latvoissa lehdet ovat vaihtaneet värinsä keltaisen ja punaisen sävyihin. Aika ihanaa. Syksy.

Kirjoitin vanhaan blogiini tekstin, MINÄ TÄTINÄ. Silloin päätin postauksen näillä sanoilla: Heittäydymme hetkeen ja tanssimme keskellä katua, jos tanssittaa. Muiden katseista ei tarvitse välittää, jos olo on onnellinen. Toivon ja uskon, että se on jotain, mitä nyt ja tulevina vuosina aion omalla esimerkilläni näyttää Fannylle. Uskallusta hetkeen heittäytymiseen ja siinä elämiseen. 

Nyt, kolme vuotta myöhemmin moni asia on pysynyt samana, mutta kuitenkin moni on muuttunutkin. Viime vuodet olen ollut liian kiireinen. Liikaa uppoutunut töihin. Liian poissaoleva. Liian totinen. Kaikkea sitä, mitä en koskaan halunnut tätinä olla.

Vietin eilen ihanan päivän rakkaan kummityttöni kanssa ihan kahdestaan, jotta varmasti annan jakamattoman huomioni hänelle. Kuuntelimme autossa Blackpinkiä eli korealaista poppia ja samalla hän tarinoi minulle kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä viisivuotiaan elämästään. Minä kuuntelin häntä kiinnostuneena ja kiitollisena.

Oli huojentavaa päästää irti aikuisten maailmasta ja elää päivä viisivuotiaan silmin. Uskallan väittää, että tämä tekisi hyvää ihan kenelle vaan. Vieläkin, rennosti saatoimme tanssahdella keskellä katua tai muuten vaan hassutella.

Kun olin vienyt Fannyn kotiin, mieleeni palasi tuo vuoden 2017 postaus. Kurkkua kuristi, kun mietin, että ”minä tätinä part 2” postaus olisi hyvin erilainen – eikä mitenkään minua imartelevalla tavalla. Mieleeni muistui kaikki ne kerrat, kun en yksinkertaisesti ole jaksanut lähteä kotikaupunkiini vierailemaan tai kun en ole kerennyt vastaamaan Facetime -puheluun.

Tiedän, että nyt ja tulevaisuudessa olen enemmän läsnä. Kun viimeksi kirjoituksessani olen toivonut voivani opettaa hänelle hetkeen heittäytymistä ja siinä elämistä, nyt toivon voivani näyttää myös tasapainoisuutta ja turvaa. Ja tällä tarkoitan minua. Hassuttelun lisäksi voidaan myös jutella kaikesta. Haluan olla turvallinen ja luotettava aikuinen hänen elämässään, jolle voi kertoa kaiken. Haluan, että Fanny tuntee olevansa rakastettu aina omana itsenään, kaikkine tunteineen, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.

On huojentavaa ymmärtää, että vaikkei menneeseen voi vaikuttaa, aina voi reagoida paremmin tuleviin päiviin, viikkoihin ja vuosiin ♡

Jep – mun viikon tavoite onkin tuossa otsikossa. Viime viikko tai jopa viikot on menty enemmän ja vähemmän pinna kireellä. Mulla pinnaa on kiristänyt kodin epäjärjestys, kasaantuva pyykkivuori, asioiden järjestely, puhelimessa roikkuminen ja päivien rytmittömyys. Kaikki listatut asiat ovat sellaisia, mistä aiheutan itse itselleni paineita. Tuntuu, että tavallaan epäonnistun arjessa, kun nuo asiat ovat pinttyneet mieleen ja sille kuuluisalle ”to do -listalle”.

Miks ihmeessä kaikesta pitää repiä stressiä? Varsinkin, kun kaikki on tosi hyvin? Ihme juttu, että yhtäkkiä tätä uuden arjen opettelua pitäisi heti alkaa suorittamaan ja olla tilanteen päällä. Ja paskat sanon minä ja nyt täytyy tasapainottaa mieli näistä ajatuksista!

Tottakai on ihan normaalia, että joskus on pinna kireellä ja huono fiilis, mutta tärkeintä olisi se, ettei niitä jäisi vatvomaan liian pitkäksi aikaa. Tämän takia, aloitan viikon tietoisesti hymyllä!

Aamuisin mua ja Tinoa tuijottaa tyytyväisesti hymyilevä vauva ja se on aika ihana tapa aloittaa päivä. Väittäisin, että jopa ihanin. Joten asioiden ollessa paremmin kuin hyvin, on typerää sabotoida arkea ja fiilistä yliajattelulla. Jatkossa siis vähemmän arjen suorittamista ja itseaiheutettuja paineita!

Kivaa alkanutta viikkoa ♡

Juhannus meni täysin päinvastaisissa merkeissä kuin aiempina vuosina. Perjantaina menimme vauvan kanssa ensimmäistä kertaa terassille lounaalle ja lauantaina suuntasimme Ruovedelle mökille. Aiemmin meidän useamman vuoden perinne on ollut lähteä ystävien kanssa Turun saaristoon – ja ihana perinne on ollutkin! Tänä vuonna jäimme luonnollisesti niistä kekkereistä sivuun, mutta millä fiiliksillä?

Olemme onnellisia, että vietämme ystäviemme kanssa paljon aikaa muutenkin kuin joskus ja juhannuksena. Vuosien ajan olemme porukalla tehneet reissuja ulkomaille, viettäneet viikonloppuja mökeillä, järjestäneet juhlia sekä vain hengailtu rennosti. Toki olisi ihanaa jatkossakin viettää ystäviemme kanssa kaikki pyhät, mutta tällä hetkellä se ei tiettyjen juhlien suhteen ole mahdollista. Se, että elämäntilanne muuttuu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jäisi jostain paitsi. Ollaan otettu asenne, että osallistutaan vauvan kanssa sellaisiin juttuihin, mihin se on mahdollista ja nautitaan niistä hetkistä.

Olemme tarkoituksella eläneet viime vuodet omilla ehdoillamme oikein olan takaa ja vastanneet kutsuihin lähes poikkeuksetta KYLLÄ. Nyt myöhemmin ei tarvitse miettiä, että olisipa tehnyt ja mennyt enemmän. Ja alleviivaan, ettei lapsen saaminen tarkoita muun elämän pysähtymistä! Ei missään nimessä, mutta tietyt asiat jäävät pois sen myötä. Tämä hetki tuntuu kuitenkin oikealta tälle muutokselle ja on aika alkaa luomaan uusia perinteitä perheenä vanhojen rinnalle. Ehkä joskus saamme nauttia ystäviemme ja heidän lastensa seurasta juhannukset ja muut pyhät. Meillä on uskomattoman monta vaihetta elämästä vielä näkemättä ja odotan kaikkea tulevaa mielenkiinnolla sekä rakkaudella ♡

Huh, aina kun avaan läppärin kirjoittaakseni jotain, en pääse muutamaa lausetta pidemmälle. Joko vauva heräilee tai keksin muuta tekemistä; siivoan vähän, pistän pyykit pyörimään, vastailen viesteihin. Mulla on työn alla synnytyskertomus, josta onneksi oon kirjoittanut jo kavereille oman version, etten vallan unohda kaikkea tässä välissä!

Pari viikkoa on mennyt kuin siivillä ja haluan tähän väliin päivitellä tänne ihan arkisia ajatuksia ja kuulumisia. Vaikkei ne kovin monipuolisia ole, mutta tarviiko aina ollakaan?

Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, kuinka iisisti nämä kaksi viikkoa ovat menneet. Vauva on melko tyytyväinen (ja maailman ihanin) tapaus, vaikka tarpeen tullen määrätietoisuuttakin löytyy. Päivisin vapautuu monta tuntia aikaa, kun hän nukkuu, mutta en todellakaan osaa vielä hyödyntää niitä hetkiä monipuolisesti. Saati nukkua päiväunia silloin kuin vauva nukkuu. Oon ehkä jotenkin suorituskeskeinen ihminen, sillä välillä iskee harmitus, että miten en nyt saa aikaiseksi mitään, vaikka todellisuudessa tässä vaiheessa sen pitäisi olla ihan ok. Pitkästä ja rankasta synnytyksestä kertyi heti kättelyssä melkoisesti univelkaa, jota en todellakaan ole saanut tasattua ja arki on vielä uuden opettelua. Yritän alleviivata itselleni, että nyt ei ole aika hätiköidä vaan nyt täytyy ottaa aikaa itselle palautua sekä antaa uudelle arjelle tilaa tasaantua.

Lähipiiri kyselee usein, että kuinka vauva nukkuu. Tähän olen vastannut, että paremmin kuin äiti. Tämä johtuu siitä, että näen jatkuvasti unta, että olen nukahtanut sänkyyn samalla kun imetän, ja havahduin ensimmäisen viikon pahimillaan kymmenen minuutin välein paniikkiin, että olen liiskannut vauvan. Vaikka vauva nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään. Kun herään tähän kamalaan tunteeseen, etsin vauvaa vimmatusti tyynyjen ja peittojen seasta. Yksi ilta lähetin Tinolle viestin ”help”, koska halusin hänen tulevan kertomaan mulle, että kaikki on ok ja voin mennä hyvillä mielin takaisin nukkumaan – ihan mahdotonta ?. Tätä alitajunnan aiheuttamaa kirousta on jatkunut tähän päivään saakka, mutta nyt muutamana viime yönä olen saanut tilannetta paremmin haltuun. Uni on tosi tärkeää ja harmittaa, jos vauva nukkuu yöllä hyvin, niin miksi mun pitää sekoilla? Onko muilla äideillä ollut samaa? Mun sisko ainakin kertoi, että hänellä oli aivan sama homma!

Kaiken uuden opettelu on ollut jännittävää, mutta tavallaan yksinkertaista. On ollut ihanaa huomata, kuinka osaamme asiat luonnostaan tai kuinka nopeasti opimme erilaisten tilanteiden kautta hahmottamaan kokonaisuutta. Ennen vauvan syntymää ollut ”Osataankohan me?” -jännitys on vaihtunut itsevarmempaan ”kyllä me osataan ja todellakin opitaan” -tunteeseen. Viime viikolla lähdin yksin käymään keskustassa tekemään pari täsmäostosta ja olin ylpeä, kuinka rauhallisena pysyin koko sen ajan. Ei ollut pakonomaista tarvetta kiirehtiä tai kytätä puhelinta – vauva oli parhaassa seurassa isänsä kanssa kotona, ei ollut syytä kyseenalaistaa tilannetta vaan luotin siihen täysin. Tää oli mulle tosi tärkeä tunne, sillä saatan joskus olla hieman kontrollifriikki, joka on piirre, josta en ollenkaan pidä itsessäni.

Muuten ollaan vaan oltu kotona ja käyty vaunulenkeillä. Ollaan saatu lähipiiriä mukaan kävelyille ja on ollut ihanaa nähdä. Virkistävää ja normaalin tuntuista – eikä ole ollut korona-ahdistusta. Pirkanmaalla tilanne on muutenkin erinomainen, nollapäiviä toisensa perään, joten hyvillä mielin ollaan nähty lähimmäisiä ulkona. Nyt kesän mittaan, rajatun lähipiirin kesken, näemme enemmän ja normaalisti. Tilanne viruksen suhteen on kaikille uusi, mutta nyt tuntuu siltä, että lukittautuminen neljän seinän sisään ei ole enää realistinen tapa suhtautua siihen. Tämä on iso asia, jonka vuoksi olen turhan monta kyyneltä vuodattanut, miettinyt pääni kipeäksi ja puinut tilannetta tunteen sekä järjen välillä.

Ihanaa, kun ulkona on ollut niin kesäistä, motivoi ihan hulluna lähtemään ulkoilemaan. Yritän muutaman tunnin kuluttua päästä lähtemään vaunulenkille vauvan kanssa. Ensimmäistä kertaa kahdestaan, saa nähdä mitä siitä tulee!

Ennen sinua, en tiennyt, että voisin mennä näin sekaisin pienistä ryppyisistä varpaista ja sormista, vauvan tuoksusta, hassuista ilmeistä tai hapsuttavasta takatukasta. Pienestä hymykuopasta ja pulleista poskista. Hymykuoppasi on maailman suloisin.

Kulunut viikko on ollut elämäni merkittävin. Ihmettelen sinua tunnista toiseen ja koen koko sydämen täyttävää lämpöä, rakkautta ja ylpeyttä. Välillä tuntuu, että sydämeni saattaa jopa haljeta kaikesta rakkaudesta, kaikesta tästä.

Viikon ajan olen miettinyt, miksei kukaan varoittanut? Miksei kukaan varoittanut, että hullaannun sinusta täysin ja koko muu maailma hidastuu ympäriltämme. Ajoittain jopa katoaa täysin. Miksei kukaan varoittanut, että liikutuksesta minä itken enemmän kuin sinä? Sinä et toistaiseksi itke juuri lainkaan, mutta itkuisten hetkien tullen, lupaan pitää sinut turvassa sylissäni.

Kun kysyn, miksei kukaan varoittanut tästä, on hieman nurinkurista. Kyllähän minua varoiteltiin ja olen vuosien aikana huomannut, kuinka äidit tipahtavat tiiviiseen vauvakuplaan. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää aikaisemmin, ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Viikko sitten sen lisäksi, että teit minusta äidin, teit meistä perheen. Viime viikon maanantaina 11.5.2020 rakkaus sai meillä uuden ulottuvuuden, jota vaalimme isäsi kanssa ikuisesti.

Aika yksitoikkoista alkaa eläminen eristyksissä olla, joka johtaa siihen, ettei tänne ole oikein uutta kerrottavaa. Ei ole kameralla räpsittyjä kuvia tai muutakaan extremeä, joten puhelinräpsyillä sekä perushöpinällä mennään!

Ensi viikon sunnuntaina on Unon 1 -vuotissyntymäpäivä, ja hänestä on tulossa enemmän juttua sitten. Olisi kyllä päivät tympeitä, jos Usnki ei olisi mun seurana kuorsaamassa sohvan nurkassa. Mulla menee päivässä monta hetkeä pällistelen, kuinka söpö voikaan olla. Kuulemma oman lapsen kanssa tilanne on noin satakertaa pahempi.

Kuluneella viikolla on tämä synnytyksen alkamisen odotus käynyt sietämättömäksi. Siinä missä, maha on vihdoinkin laskeutunut ja saan hengitettyä normaalisti, on kaveriksi tullut muutama muu vaiva, joista nyt yritetään soturin lailla selvitä.

Käppäilin alkuviikosta hitaasti Pispalan portaita, toivoen että sillä olisi vaikutusta synnytyksen käynnistymiseen. Turha toivo. Varmaan pitäisi vaan unohtaa koko asia ja rentoutua ja HUPS sitten jo mentäisiin. Maltti ei todellakaan ole mun vahvuus, vaan oon ennemminkin tyyppiä ”kaikki heti nyt, mielellään jo eilen”.

Kotona olen yrittänyt löytää iloa tavallisista asioista – pitänyt telkkarin päivisin kiinni, kuunnellut ennemmin äänikirjaa, lukenut lehtiä, soitellut pitkiä puheluita ystäville, istuskellut lastenhuoneessa ja illalla vasta ollaan katsottu The Officea. Se on ollut aivan huikea sarja, en ymmärrä, miten ei olla aiemmin sitä katsottu! Seuraavaksi vuoroon pääsee kehuttu Silicon Valley, jonka katsomista jostain syystä ollaan venytetty ikuisuus. Uuden sarjan katsominen vaatii yllättävän paljon keskittymistä, jotta koukku syntyy.

Lukemisesta sen verran, että tuo uusin Trendi oli mainio ja Mia Ehnroothin haastattelu oli virkistävä. Tuntuu, että yleisesti todella paljon annetaan huomiota huomiota pahimmille skenaarioille, pahalle ololle ja vaikeuksille – jotta pää ei pyrähdä pilviin ja vähintään toinen jalka on sementinlailla kiinni karussa todellisuudessa. Tämän vuoksi Mian kokemukset äitiydestä, perheestä ja urasta olivat reilulla tapaa positiivisia – ei liikaa hehkutusta vaan aitoja, hyviä tunteita. Niiden rooli kokonaisuudessa on aivan yhtä tärkeä kuin haastavampienkin kokemusten jakaminen. Vinkiksi muuten raskaus- ja vauva-aiheista lukemista kaipaaville Tanskassa asuvan Marjan blogi https://www.lily.fi/blogit/norrebro-summers/. Pari kyyneltä olen tipauttanut hänen juttujaan lukiessani.

Asiasta polkupyörään, oon muuten pikkuhiljaa taas muistellut ja tunnustellut Olympuksen käyttämistä. Meillä on käytössä kaksi kameraa, Nikonin iso järjestelmäkamera ja tuo näppärä Olympuksen järkkäri. Olympus on tosi helppokäyttöinen, joten ajattelin pitää sen tässä käden ulottuvilla arkisia kuvia varten. Kiinnostaako postaukset valokuvaukseen liittyen?

Blogin suhteen TO DO -listalla on seuraavat postaukset:
– Uno, ensimmäinen koirani
– Vanha pappila Hetki Ähtärissä
– Sairaalakassin sisältö
– Uusi ravintolasuosikki Tampereella
– Lastenhuone – hankinnat ja järjestely
– Muutamia syvällisempiä pohdintoja. Näiden postauksien kirjoittaminen vie aina pienen ikuisuuden ja sen jälkeen jännitetään niiden julkaisua.

Auringon näyttäytyessä ja varsinkin lämmittäessä ajatukset siirtyvät automaattisesti kohti kesää. Vähän tuntuu siltä, että kevät on tiettyjen asioiden suhteen skipattu tältä vuodelta, eikä tilanteeseen ole oikein uutta kerrottavaa. Ollaan Tinon kanssa tosi meneviä tyyppejä ja varsinkin ystävien kanssa tulee vietettyä paljon aikaa arki-illoista viikonloppuihin. On tuntunut erittäin rankalta olla erossa ystävistä ja perheestä jo yli kuukauden päivät! Toki ilman korona-tilannettakin, mun tämän hetkinen kunto määrittäisi paljon, kuinka paljon pystyisin olemaan menossa ja missä. Viimeiset kolme vuotta ollaan oltu jatkuvasti töissä ja vapaa-ajalla on ollut ohjelmaa lähes jokaiselle viikonlopulle ja nyt yhtäkkiä ollaan oltu kotona näidenkin vuosien edestä. Toisaalta ihanaa, että nyt ollaan luvan kanssa tai siis pakon edestä jouduttu himmailemaan ja valmistautumaan vauvan tuloon.

Ollaan viime päivät istuttu parvekkeen lämmössä ja mietitty tulevaisuutta; koska asiat normalisoituvat? Millainen kesä on edessä? Mitä asioita ikävöimme? Mitä tekisimme nyt, jos kaikki olisi kuin ennen? Eilen haaveilimme ravintolaillallisesta ja viikonloppuna olisimme halunneet hurauttaa autolla mökille Ruovedelle tai ystävien luo grillaamaan Pirkkalaan.

Meillä uusi arki on edessä, koronasta ja vuodenajasta riippumatta. Ollaan heti vauvauutisten jälkeen käyty tärkeitä keskusteluja siitä, kuinka haluamme parhaamme mukaan yhä nähdä ystäviä, käydä mökeillä ja viettää aikaa muuallakin kuin kotona. Vauva mukana tietenkin! Meidän perheet ja ystävät on ihania, rakkaita ja ymmärtäväisiä ja tiedän heidän antavan täyden tukensa meille. Heidän ansiostaan olemme voineet ajatella tulevaisuutta niin, että yhteiset hetket tulevat pysymään vaikkakin muuttamaan hieman muotoaan. Meidän vauvalla tulee olemaan maailman parhaimmat ihmiset elämässään. Se tekee mut onnelliseksi ja luottavaiseksi meidän suunnitelmien suhteen. Tiedän, ettemme voi vielä ennustaa, kuinka helppoa tai vaikeaa ensimmäisistä vuosista tulee, mutta on hyvä olla suunnitelmia ja kerätä asenne oikeaksi sitä varten – otetaan vastaan se mitä tulee ja suhtaudutaan siihen tietenkin tilanteen vaatimalla tavalla ♡

Tältä kesältä esimerkiksi festarit olisivat meidän tapauksessa muutenkin jääneet väliin, joten sen vuoksi en niitä varmaan edes ensisijaisesti ikävöisi. Se mitä toivon kesältä on, että pääsemme viettämään aikaa perheidemme ja ystävien kanssa edes jollain tapaa normaalisti. Haluan, että pystyisimme huoletta lähtemään mökille, Valkeakoskelle, Ähtäriin tai vaikka ihan tuohon naapuriin. Tarkoituksena on myös ottaa ilo irti kotona olemisesta, sillä vauvan kanssa täällä tulee vietettyä suurin osa ajasta. Nyt suunnitelmissa onkin parvekkeen ja terassin siivoaminen kesäkuntoon!

Tällä hetkellä istun keittiössä niin, että näen samalla ikkunasta ulos. Pihalla paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja joku oman elämänsä kesä-Esa pyyhälsi ohi shortseissa. Kyllä se kesä tulee, enkä ota vielä ennakkoon asennetta, että kevään myötä kesäkin olisi täysin skipattu. Pyrin tekemään suunnitelmia ja pysymään toiveikkaana, sillä tällä hetkellä positiivinen näkemys tulevaisuudesta auttaa jaksamaan päivästä toiseen.