Kategoria: Raskaus

16.9.2019 Saimme tietää, että olen raskaana. Koska tilanteeseen liittyy ihan omanlaisensa, jopa erikoinen tarina, haluan sen kertoa myös teille. Sanotaan heti alkuun, että vauva oli toivottu, mutta olimme ajatelleet kaiken tapahtuvan vasta vuoden 2020 puolella.

Jotta tässä kaikessa on järkeä, meidän täytyy hypätä vähän ajassa taaksepäin. Viime vuoden syyskuussa lähdimme työmatkalle Italiaan – minä, avopuolisoni ja hänen vanhempansa.

Olimme vielä Suomen päädyssä, lentokentällä, kun muistin että mun tarvitsee ostaa tamponeja! Mulla on todella tarkka kierto, ja kuukautiset oli odotettavissa heti seuraavana päivänä. Tiesin, että mulla ei todellakaan ole aikaa eikä mielenkiintoa ostaa tamponeja Italiasta vaan se piti hoitaa alta pois heti. Mulla oli kaikki normaalit kuukautisoireet, mitkä kohtaan joka kuukausi; turvotusta, alavatsakipuja, ärsyyntyneisyyttä ja rintojen arkuutta. Italiaan päästessämme kuukautiset eivät kuitenkaan alkaneet päivälleen kuin olin odottanut. Mutta toisaalta, kyllä joskus tulee päivän tai kahden heittoja. Tässä vaiheessa ei tullut mieleenkään, että voisin olla raskaana.

Milanossa tiedossa oli pitkiä ja intensiivisiä työpäiviä! Päivät toistuu yleensä samalla kaavalla, aamupalan kautta kenkämessuille. Messuilla menee koko päivä ja askelmäärät paukkuvat yli kymppitonnissa. Tämän jälkeen menemme joko suoraan tai nopsaan hotellin kautta ravintolaan syömään, jonka jälkeen uni iskee vauhdilla.

Italiassa oli ihanaa, kolme päivää meni kuin siivillä – töistä, seurasta, ruoasta ja viinistä nauttien. Neljäntenä reissupäivänä alkoi ahdistamaan, tuo päivä oli juurikin 16.9.2019. Mitä hemmettiä, missä menkat? Kesken työpäivän ilmaisin huoleni Tinolle, jonka mielestä hätiköin ja neuvoi: ”odota vielä pari päivää, katotaan Suomessa sit”. Reagoin ainoalla oikealla sekä aikuismaisella tavalla, eli suutuin. Kehotin häntä myös pitämään minuun muutaman metrin etäisyyden typerän kommenttinsa vuoksi hahaha! Kerroin, että minä en muuten täällä kärvistele tietämättömyydessä viiniä nauttien – en aio yhtäkään lasillista juoda ennen kuin tiedän varmaksi, missä mennään. Ja siis, se olisi ollut erittäin outoa – että en haluaisi useampaan päivään ottaa viiniä päivän päätteeksi. Vaikka perheen ja ystävien kesken olen erittäin avoin ihminen, enkä suodata tunteitani tai ajatuksiani liikaa, tämä oli asia, jonka halusin ratkaista ensin omassa rauhassani. Tai no, parhaalle ystävälleni laitoin viestiä epäilyistä samana päivänä, kun tein testin.

Ongelma tässä tilanteessa oli se, että miten ninjailen itseni apteekkiin ostamaan testiä, ilman että tarvitsee kertoa Tinon vanhemmille. Myöskään kiireinen ja työntäyteinen aikataulu ei osaltaan helpottanut tilannetta. Kiitos MUJIn avajaisviikon, kävimme keskustassa ennen hotellille palaamista. Tilaisuutemme oli koittanut!!! Taksimatkalla bongasin apteekin kyltin aivan MUJIn myymälän vierestä, joten tartuin Tinoa käsivarresta kiinni ja sanoimme käyvämme aurinkolasiliikkeessä kadun toisella puolen.

Apteekki sijaitsi hämyisellä sivukujalla ja oli tulitikkuaskin kokoinen liiketila. Ensimmäinen huomioni oli, että eihän täällä ole mitään tuotteita edes esillä. Pyörin paikallani ympyrää, löytääkseni henkilökuntaa. ”Excuse me, I need a pregnancy test, do you have any?” kysyin ääntäni hiljentäen farmaseutilta. Hän katsoi minuun, nyökkäsi ja käveli tiskin taakse. Katseli varovaisesti ympärilleen (tässä vaiheessa tuntui, kuin olisin ostamassa laittomasti munuaisia) ja avasi lipaston laatikon. Hän nosti tiskille pakkauksen, jossa oli kaksi digitaalista raskaustestiä. GRAZIE ja pikavauhtia kassan kautta takaisin MUJIn kulmille.

Matka hotellille tuntui kestävän ikuisuuden ja vähän päälle. Syke oli koko matkan korkeammalla kuin koskaan ja henkeä salpasi – mua ei koskaan oo jännittänyt niin paljon. Hotellilla aikaa oli maksimissaan vartti ennen kun piti olla valmis lähtemään syömään. Vartti, 15 minuuttia. 15 minuuttia aikaa tehdä testi ja sisäistää sen tulos.

Kun pääsimme huoneeseen, tein testin HETI. Pian testin ruutuun tuli teksti incinta. INCINTA, MITÄ HEMMETTIÄ SE TARKOITTAA!?!? Koska olimme Italiassa, testikin oli italiaksi – luonnollisesti. Myöhemmin testin ruudun täytti rivit ”incinta, 3+”. Tästä ei ollut enää vaikea päätellä, että olen raskaana. Tino sanoi ääneen sen, mitä itsekin mietin. ”Olisi ollut kyllä pettymys, jos testi olisi näyttänyt toisin”. Onneksi emme joutuneet pettymään, vaikka sulattelemista oli aika paljon noin äkkiseltään. Sen lisäksi, että mielen valtasi onnellisuus, iski samaan aikaan myös huoli. Huoli siitä, että olenhan varmasti raskaana, onhan kaikki hyvin? Sovimme Tinon kanssa, että emme vielä kerro hänen vanhemmilleen – puhutaan kahdestaan vielä kun palaamme ravintolasta hotellille. Kuitenkin, mun oli purettava tilanne johonkin suuntaan, eli laitoin tilanne päivityksen ystävälleni, jolle olin aiemmin jo laittanut epäilyksistä viestiä.

Koko ravintolailta meni sumussa. Oli vaikeaa muodostaa lauseita ja käyttäytyä normaalisti, kun päässä oli vain yksi asia. Olen raskaana. Illallisen viinittömyyden kuittasin närästyksellä. Loppuhuipennuksena tarjoilija toi vielä shottilasillisen limoncelloa kaikille. Sitä myrkkyä en olisi juonut muutenkaan, mutta kippasin sen salakavalasti cola-lasiin, jonka jämät jätin juomatta. Hotellille päästyämme, tein vielä uuden testin. Incinta.

Seuraavana päivänä salailtiin vielä työpäivän ajan ja suunnittelimme, kuinka kertoisimme Tinon vanhemmille asiasta. Halusimme tehdä tilanteesta ikimuistoisen. Ihan kun kattoterassi Italiassa ei olisi ollut tarpeeksi. Sovimme, että töiden jälkeen menen muka huoneeseemme, mutta juoksenkin pikaisesti ostamaan pienet Niken tossut. Nämä tossut otettaisiin mukaan hotellimme terassille, jossa oli tarkoitus ottaa drinkit ennen ravintolaan lähtemistä. Olimme paikalla ennen tulevia isovanhempia ja pienet Niken tossut pöydällä aiheuttivat kummastelua – kenen ne ovat?

”Meidän”.

Ja tästähän riemu repesi ♡

Ihan kahjoa, että tästä on jo vuosi. Nyt meillä on nelikuinen Noel, meidän yllätys Italiassa.

Aikaa kulunut synnytyksestä 8 viikkoa ja kolme päivää

Suoraan sanottuna, raskauden lopussa olin valtava. Hämmästelin sitä itsekin päivittäin ja jossain vaiheessa toivoin, että pääsisin pian mahasta eroon. Jokainen ohitettu päivä lisäsi hikikarpaloita otsalle ja ajattelin ahdistuneena vatsan kasvua ja arpien laajuutta. Itselleni kertyi melko paljon kiloja raskauden aikana (+20kg) ja nämä kilot eivät jakaantuneet kovinkaan sopusuhtaisesti vaan tuntui, että kaikki lävähti suoraan keskivartaloon.

Alkuun nopeasti kasvava vatsa oli ihana – ei ainakaan jäänyt raskaus epäselväksi. Mitä pidemmälle raskaus meni, sitä useammin huoli omasta kropasta nosti päätään. Kuinka pahat arvet vatsaan kerkeää revetä? Mikä mun napaa vaivaa, jääkö se tuollaiseksi? Pääsenköhän näistä kiloista koskaan eroon? Mahdunko enää koskaan vanhoihin vaatteisiin?

Sain Instagramissa viestin, jossa sanottiin melko osuvasti; Meitä asian kanssa painivia on aika paljon, mutta aiheesta ei juuri sovi puhua, koska pitäisi olla vain kiitollinen lapsesta. Miksi nämä seikat sulkisivat toisensa pois? Niinpä. Itsekin sain monta viestiä loppuraskaudesta, että tärkeintähän on se tuleva vauva. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että maailman tärkeintä vauvan syntymästä ikuisuuteen tulee olemaan oma lapsi – siitä ei ole epäilystäkään. Mutta jokaisella pitäisi silti olla oikeus kohdata omat tunteensa raskauden ja synnytyksen muokkaamaa vartaloa kohtaan, niin hyvällä kuin pahalla.

Itse en katso synnytyksen jälkeistä vartaloani pahalla, mutta olen lukenut monta keskustelua, jossa peiliin katsominen tuntuu vaikealta. Tärkeintä olisi tietenkin käsitellä asia, eikä pyyhkäistä negatiivisia tuntemuksia maton alle. Tämän oon oppinut jo aiemmin, sillä koko elämäni olen ollut luonnostaan ja geenieni puolesta todella hoikka ja suoranmallinen, pelkkää ”luuta ja nahkaa” pienine rintoineni. Olen aina joutunut selittelemään painoani ja varsinkin teininä painon kyseenalaistaminen tuntui kurjalta ja jouduinkin tekemään aikamoisen duunin, että olen ollut sinut vartaloni kanssa.

Nyt tilanne on päinvastainen, pitäisi olla sinut sellaisen vartalon kanssa, joka on muotoutunut erilaiseksi ensin raskauden ja nyt palautumisen aikana. Vaatekaappi notkuu vaatteita, jotka sopivat aiemmalle vartalolle. On sanomattakin selvää, etteivät nämä vaatteet nyt istu päälle kuten aiemmin. Tämä aiheuttaa huolta, että meneekö suurin osa vaatteista uusiksi vai kuinkahan tämä kroppa tästä palautuu? Vaatteet ovat yksi juttu kokonaisuutta – ne vedetään päälle joka päivä ja itse olen viikosta toiseen todennut, että ei mahdu ei. Ihanat neuleet mahtuvat ja näyttävät kivoilta, mutta näin kesäsesongissa ne ovat olleet ongelmallinen vaihtoehto haha! Kävin myös suosiolla ostamassa suosikkifarkkuni isommassa koossa. Kassalle kiikutin kahta tuumakokoa suuremman koon kuin aiemmin. Se ei tuntunut pahalta, sillä siinä hetkessä itselleni oli tärkeämpää, että farkut istuivat hyvin ja tuntuivat mukavilta tai niin mukavilta kuin tiukemmat farkut voivat tuntua.

Toinen juttu on kroppa ilman vaatteita ja sekin kohdataan joka päivä. Mulla kilot alkoivat sulaa heti synnytyksen jälkeen ja muutamaa hassua kiloa lukuunottamatta ollaan melkein entisellään, josta olen tietenkin iloinen. Kaikki raskauden aikana kertynyt turvotus jaloista sekä kasvoista on poissa. Peilistä katsoo todellakin tunnistettava tyyppi, ei juurikaan poikkeavaa entiseen. Paitsi vatsalla löytyy reilusti löysää ihoa, joka varsinkin istuessa ilmoittaa olemassaolostaan. Tämä taikinainen iho on saanut osansa arvista, jotka kulkevat ympäri napaa, mutta painottuen enemmän alavatsalle.

Raskauden alussa ajattelin, että arvet olisivat pahinta mitä ulkonäöllisesti voisi käydä, koska kaikesta muusta pääsee kyllä eroon. Rasvasin vatsan ihoa vimmatusti ja toivoin voittaneeni geenilotossa sen arvettoman rivin. Sen, minkä jokainen ruotsalainen bloggaaja on somen perusteella saanut – haha. Toisin kävi, mutta nyt nuo arvet eivät oikeastaan hetkauta mieltäni ainakaan negatiiviseen suuntaan. Tiedän niiden vielä haalenevan ja tasoittuvan, mikäli iho alkaa palautua. Tällä hetkellä jännitän, palautuuko iho takaisin vai jääkö se taikinamaisen pehmeäksi? Yritän järjellä ajatella, että niin iso maha kuin minulla oli, vaatii hemmetisti ihon venymistä. Ja tämä venyminen ei muutamassa kuukaudessa kuittaannu. Näin yritän ajatella, mutta silti pelottaa, että palautumista sillä saralla ei tapahdu. .

Tähän väliin pahoittelut, että loput kuvista on hetkessä napattuja puhelinkuvia. Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin siivonnut takit kaappiin näitä ottaessani. Aloin ottamaan kuvia palautumisesta puolivahingossa, kun laitoin ystäville, joten sen vuoksi parempia ei ole.

Oli shokki lähteä sairaalasta tuollaisella mahalla kuin mitä 13.5.2020 otetussa kuvassa on. En yhtään osannut varautua, että tuollainen kumpu seuraa minua vielä melken viikon verran synnytyksen jälkeen. Ja seuraavien viikkojen aikana tämä kumpu ei tosiaan lähtenyt vaan muutti muotoaan valahtaen ensin alapömpöksi ja siitä normaalimpaan suuntaan. Kyllä muutaman kerran kyynel silmässä tokaisin, että tällainenkö tästä jää? Täytyy tässä(kin) alleviivata puolison tukea. Itse oon saanut tosi paljon positiivista energiaa Tinolta, joka jaksoi heti alusta saakka kehua, kuinka hyvältä näytän ja kuinka ei tarvitse stressata ulkonäköä – arvet ja vatsanahka ei haittaa yhtään.

Nyt olen asennoitunut antamaan vartalolle aikaa palautumiseen vähintään sen verran kuin mitä olin raskaanakin. Toiveena olisi, että ensi kesään mennessä tämä vatsan ylimääräinen iho olisi palautunut ja napakin normalisoitunut. Välillä stressaan, että millainen kroppa tästä jää, mutta pikkuhiljaa aloitan vaunulenkkien lisäksi myös muuta urheilua, joten katsotaan miten tilanne seuraavaksi alkaa kehittymään 🙂 Jälkitarkastuksessa todettiin vatsalihasten erkaantuminen, joten senkin puolesta suositellaan urheilun aloittamisen rauhallisesti, omaa vartaloa kuunnellen.

Lopuksi vielä joudun kliseisesti toteamaan, että oon arvostan ihan mielettömän paljon tätä duunia, minkä mun vartalo on tehnyt jo tähän mennessä. Raskausaika, synnytys sekä palautuminen on tapahtunut kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan sisään ja kaikesta jännittämisestä huolimatta oon todella onnellinen tällä hetkellä.

Ajattelin, etten tästä aiheesta blogissa kirjoittelisi sen ihmeellisemmin vaan pikaisesti Instagramin puolella toisin esiin. Sain kuitenkin paljon viestejä aiheeseen liittyen, joten miksen täällä jakaisi niistä vinkkejä ja huomioita myös täällä.

Tämän hetkisestä tilanteesta erikoisen tekee tämä koronan aiheuttama poikkeusaika – luonnollisesti kaikki ylimääräiset tapaamiset ja ryhmätoiminta on peruttu toistaiseksi. Tämä tarkoittaa myös muun muassa synnytysvalmennuksia sekä tutustumiskäyntejä sairaalaan. Rehellisesti tuntuu, että tässä loppuraskauden aikana on jäänyt tosi paljon oman onnensa nojaan, vaikka meidän hoitoammattilaiset ovat olleet aivan uskomattoman ihania ja heistä olen kiitollinen – ja eihän kaikkea vastuuta voi sysätä pelkästään ulkopuolisille henkilöille. Kyllä tässä joku omakin vastuu on ottaa asioista selvää! 😀

Mulla ei ole synnytyspelkoa ja oon ollut yllättävänkin rauhallinen siihen, että kohta mennään. Nuorempana olin ehdottomasti sitä mieltä, että kun lapsi tulee, se on satavarmana sektio ja en todellakaan halua edes puhua synnytyksestä – oivoi, kuinka naiivi suurisuu voin joskus olla. Mutta ihan olin ihan tosissani, en halunnut edes ajatella, että joskus synnyttäisin. Niin minä kuin ystäväni olivatkin melko ällistyneitä, kun raskauden myötä kaikki nuo ajatukset kaikkosivat pois, mutta ehkä iällä on tässä myös merkityksensä. Asenne synnytykseen on muuttunut aivan päinvastaiseksi. Kuitenkin nyt, kun H-hetki on käsillä, tiedon hakeminen omatoimisesti tuntui jännittävältä ja välttelin sitä useamman viikon. Viime sunnuntaina päätimme Tinon kanssa aloittaa edes jostain. Saatiin neuvolasta linkkejä ja vinkkejä, mistä synnytykseen liittyvää materiaalia voisi katsoa. Katsottiin hieman huvittuneina virallisten tahojen videot – olivathan ne aika kankeita, eikä niissä ollut toivottavaa samaistumispintaa.

Muistettiin, että voisimme katsoa Jon Olssonin kuvaaman vlogin Janni Delerin synnytyksestä. Jonka jälkeen muistin Kenzasin synnytysvideon, jonka jälkeen kaverini huikkasi Hanna Öbergin videosta. Aiemmin suhtautumiseni näihin on ollut enemmän ”Onko kaikki pakko kuvata ja jakaa? Joku roti tähän touhuun? MIKSI??!”, mutta oman tilanteeni ollessa tämä, yhtäkkiä ymmärsinkin videoiden tarpeellisuuden. Nämä kolme videota ovat keskenään erilaiset, mutta heidän perspektiivistään aidot. Itsellä olosta tuli paljon valmiimpi pian koittavaan synnytykseen! Voin siis oman kokemukseni puolesta suositella näitä ainakin tähän hätään. Ainoa miinus näissä oli, että jokaisessa videossa itkin valtoimenaan, kun vauva loppujen lopuksi syntyi. Itkusta johtuva tukkoinen nenä tai siis koko naama ei tehnyt ollenkaan hyvää mun jo ennestään vaikeasti kulkevalle hapelle 😀

Mulle tosi tärkeää on ollut puolison tuki ja sen huomaa varsinkin nyt, kun kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Mua on helpottanut tosi paljon Tinon läsnäolo – en voisi pyytää parempaa reagointia ja tukea. Vaikka tilanne on molemmille uusi, hänen reagoinnissaan on sopivassa suhteessa huumoria, tasapainoa ja avoimuutta.

Tässä muutamia Instagramin viesteistä poimittuja kommentteja:

♡ Valmennukset eivät loppujen lopuksi olleet kovin kummoisia, vaan aidoista henkilökohtaisista kokemuksista on enemmän apua.

♡ Luota kätilöön ja pidä mieli avoimena ehdotuksille. Olet hyvissä käsissä.

♡ Mikäli osastolle joutuu jäämään pidemmäksi aikaa, lohtua tuovat omat vaatteet, herkut sekä teknologia. Kuulokkeet on tosi hyvät videopuheluiden kannalta, eikä todennäköisesti häiritse mahdollista huonekaveriakaan.

♡ Synnytysvideoihin vielä lisäyksenä Mimmi Kapellin videot (Ruotsiksi)

♡ Synnytyskipu kannattaa ajatella positiiviseksi kivuksi, joka kertoo siitä, että asiat etenevät kuten pitääkin. Kroppa tietää kyllä, mitä tehdä!

♡ Jos musiikki on sellainen asia, että siitä saa lohtua tai se rentouttaa, ota omat musiikit synnytykseen mukaan.

Toki olen pitänyt järjen päässä, jos vastaan on tullut ääritapauksia tai selkeästi hyvin erilaisen ihmisen kirjoittamia kokemuksia. Erilaisuudella tarkoitan sellaista, jos elämänasenne tai suhtautuminen asioihin ja tilanteisiin on hyvin erilainen omastani. Me kaikki koemme ja tunnemme asiat hyvin eri tavalla ja tämä heijastuu varmasti myös synnytyksessä. Siksi en kaikkea lukemaani käännä tulevaan omaan synnytykseeni vaan poimin itselleni tarpeellisinta tietoa. En tietenkään ole marssimassa synnytyssaliin vaaleanpunaisten lasien läpi kurkkien vaan erilaiset mahdollisuudet huomioiden. Luotan tosi lujasti terveydenhoidon ammattilaisiin ja sekin antaa voimaa tulevaan. Mun synnytyssairaala on TAYS ja olen kuullut paljon kehuja siellä työskentelevistä kätilöistä ja lääkäreistä, jotka todella tekevät työnsä suurella sydämellä.

Viime aikoina oon videoiden lisäksi lukenut Facebook-ryhmien tekstejä sekä blogipostauksia raskauteen, hankitoihin ja synnytykseen liittyen ja käyn aina läpi myös kommentit. Joten, jos on tähän lisättävää tai haluat jakaa omia kokemuksia niin kerro ihmeessä!

Aikamoista ajatella, että nyt todella viedään viimeisiä viikkoja ennen H-hetkeä eli vauvan syntymää. Me ollaan tosin jo kolme viikkoa takaperin jouduttu tilanteeseen, missä ollaan asennoiduttu siihen, että synnytys saattaa käynnistyä reilusti aikaisemmin kuin laskettuna aikana, johtuen lyhentyneestä kohdunkaulasta. Sorry, näille termeille ei oikein ole mitään kiertoreittiä! Nyt kärsivällisesti odotellaan, koska alkaa tapahtumaan – tuleeko vauva jo huhtikuussa vai mennäänkö toukokuulle?

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ottaa kuvat mahan kanssa niin, että minä ja Tino molemmat ollaan niissä, mutta olosuhteiden pakosta tämä ei oikein onnistunut. Haluttiin kuitenkin mahasta kuvat, joten napattiin ne maanantaina, kun sain kerättyä hieman energiaa kasaan. Onhan nämä ihanat muistot ja vaikka tällä hetkellä jättimaha on arkipäivää, niin täytyy muistaa, että jonain päivänä sitä ei voi enää peilistä pällistellä. En muuten tykkää sanasta masu, vaikka vissiin pitäisi puhua masukuvista ennemmin kuin mahakuvista haha!

Raskausmahat ovat aina erilaisia ja ainutlaatuisia – omani on tosi pyöreä sekä eteenpäin kasvava, vähän irrallisen näköinen muusta vartalosta. Maha on tosi iso, ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt viime viikon aikana olokin on alkanut tuntua siltä. Vaapun paikasta toiseen, happi ei kulje ja lepo tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Jännittää kertoa, mutta mulla ei ainakaan vielä ole tullut sellaista ääretöntä hämmästymisen tunnetta siitä, että mihin kaikkeen vartalo taipuu raskaana ollessa. Tai tottakai olen älyttömän kiitollinen, että olen pysynyt terveenä ja kroppa on kestänyt tämän valtavan urakan omasta mielestäni erinomaisesti. Rakastan tunnetta, kun vauva liikkuu ja saan pitää hänet turvassa. Ollaan muuten annettu vauvalle työnimeksi Mike Tyson, koska kaikki potkut ja iskut tuntuvat ja varsinkin näkyvät hyvin selkeästi. Nyt vauvan tilan käydessä ahtaammaksi, joudun punnitsemaan kylkiluiden tarpeellisuutta, sillä ne ovat koetuksella!

Koputan nyt puuta todella lujaa, mutta mulla on vatsan suuresta koosta huolimatta pysynyt iho tosi hyvänä. Raskauden alussa luin ja kuulin monesta suusta, ettei rasvaamisella ole merkitystä arpien muodostumiseen vaan kyse on geeneistä. No, mun ajatus oli, että ei runsas vedenjuominen ja päivittäinen rasvaaminen varmaan kuitenkaan haitaksi ole. Kohta jossa ihon venyminen näkyy eniten, on mun napa. Oon ottanut napakorun jo useampi vuosi sitten pois, mutta sen vuoksi kuitenkin se kohta ihosta ei ole venynyt kovinkaan nätisti ja näyttää vähän reppanalta. Linea negra, eli kevyt tumma pigmenttiviiva vatsan päällä ilmaantui itselleni näkyvästi vasta muutama viikko sitten.

Tällainen postaus pitäisi kaikkien oppikirjojen mukaan lopettaa ruusuisesti korulauseisiin, mutta rehellisesti, tällä hetkellä alan olemaan aika kypsä tähän oloon ja olemisen vaikeuteen. Yritän nauttia näistä viimeisistä viikoista, sillä todennäköisesti jossain vaiheessa muistelen haikeudella kaikkea raskauteen liittyvää. Myöhemmin varmasti ikävöin vauvan hikan aiheuttamaa hassua tunnetta tai sitä, kun saan päivän päätteeksi kietoutua pitkulaiseen raskaustyynyyn, jonka myös Tino ja Uno yrittävät varastaa aina tilaisuuden tullen.

Hah, tuntuu jo hieman siltä, että sana korona tekisi mieli korvata Harry Potter -tyylisesti sanomalla ”se-tauti-jonka-nimeä-ei-mainita”, sillä se tursuaa joka tuutista. Mutta isketään nyt omakin lusikka tähän soppaan mukaan jakamalla ajatuksia ja fiiliksiä.

Täytyy sanoa, että oon ottanut tosi iisisti kaikki linjaukset ja uutisoinnit valloillaan olevasta korona-tilanteesta. Ymmärrän täysin, miksi toimien pitää olla tiukkoja ja poikkeuksellisia. Mutta tavallaan ymmärrän tietynlaisen haloon ja huolen niiden suhteen esimerkiksi synnyttäjien ja yrityksien puolelta. Se mitä en pysty ymmärtämään, on kun tavalliset tallaajat sopivat treffejä porukalla lenkkeilyyn ja viini-iltoihin ystävän luona. Mikä siinä on niin vaikeaa pysyä kotona ja pitää piirit pieninä? Kärjistettynä, tää ei lopu koskaan, jos jengi ajattelee kiihkeästi vain omaa napaansa ja mukavuusaluettaan.

Palatakseni tähän omaan tilanteeseen ja raskauteen – viime viikon lopussa tuli linjaus, että puoliso/tukihenkilö voi olla mukana vain synnytyksessä ja oli se kieltämättä shokki, joka kuristi kurkkua pitkälle viikonlopun yli. Pahimmalta siinä on tuntunut synnytyksen jälkeinen aika sairaalassa, kun puolisoa ei päästetä osastolle auttamaan äitiä eikä ihailemaan vauvaa, jota on niin kauan ja kovasti odotettu. Itseasiassa sunnuntaina sain kunnon itkuromahduksen, joka lähti hassusti niin, että satutin silmäni kootessani vauvan leikkimattoa. Kun siitä sain sopivasti lämmittelyitkut päälle, päätin itkeä samaan syssyyn viikonlopun yli vainonneen ahdistuksenkin – kiitos hormonit, mutta kylläpä helpotti hah!

Mulla on laskettu aika toukokuun puolessa välin, mutta mulla tilanne on se, että bebe saattaa hyvinkin syntyä jo reilusti aiemmin. Ollaan nyt ensin valmistauduttu ajatukseen, että lähtö sairaalaan voi iskeä minä hetkenä hyvänsä. Nyt sen päälle on koko synnytyskin pitänyt suunnitella uusiksi. Eli aika paljon sopeutumista moneen seikkaan näin lyhyen ajan sisään.

Oon tässä nyt viime perjantaista asti psyykannut itseäni (ja kaikki mun läheiset myös), jotta tilanteeseen mukautuminen ja sopeutuminen tuntuu luonnolliselta. Koska haluan saada kontrollia edes jostain, pesin eilen monta koneellista pyykkiä – valitettavasti sitä on kertynyt pestäväksi ja olin eilen ihan hullu maniac pestessäni lähes kaiken! Saatiin Tinon kanssa järjesteltyä meidän kaaos -huone eli takkahuone. Eilen oli ihana saunan jälkeen mennä takkahuoneeseen hengailemaan ja paistamaan makkaraa. Oli helppo vaan olla ja siinä hetkessä murheet loistivat poissaolollaan.