Kategoria: Raskaus

Ajattelin, etten tästä aiheesta blogissa kirjoittelisi sen ihmeellisemmin vaan pikaisesti Instagramin puolella toisin esiin. Sain kuitenkin paljon viestejä aiheeseen liittyen, joten miksen täällä jakaisi niistä vinkkejä ja huomioita myös täällä.

Tämän hetkisestä tilanteesta erikoisen tekee tämä koronan aiheuttama poikkeusaika – luonnollisesti kaikki ylimääräiset tapaamiset ja ryhmätoiminta on peruttu toistaiseksi. Tämä tarkoittaa myös muun muassa synnytysvalmennuksia sekä tutustumiskäyntejä sairaalaan. Rehellisesti tuntuu, että tässä loppuraskauden aikana on jäänyt tosi paljon oman onnensa nojaan, vaikka meidän hoitoammattilaiset ovat olleet aivan uskomattoman ihania ja heistä olen kiitollinen – ja eihän kaikkea vastuuta voi sysätä pelkästään ulkopuolisille henkilöille. Kyllä tässä joku omakin vastuu on ottaa asioista selvää! 😀

Mulla ei ole synnytyspelkoa ja oon ollut yllättävänkin rauhallinen siihen, että kohta mennään. Nuorempana olin ehdottomasti sitä mieltä, että kun lapsi tulee, se on satavarmana sektio ja en todellakaan halua edes puhua synnytyksestä – oivoi, kuinka naiivi suurisuu voin joskus olla. Mutta ihan olin ihan tosissani, en halunnut edes ajatella, että joskus synnyttäisin. Niin minä kuin ystäväni olivatkin melko ällistyneitä, kun raskauden myötä kaikki nuo ajatukset kaikkosivat pois, mutta ehkä iällä on tässä myös merkityksensä. Asenne synnytykseen on muuttunut aivan päinvastaiseksi. Kuitenkin nyt, kun H-hetki on käsillä, tiedon hakeminen omatoimisesti tuntui jännittävältä ja välttelin sitä useamman viikon. Viime sunnuntaina päätimme Tinon kanssa aloittaa edes jostain. Saatiin neuvolasta linkkejä ja vinkkejä, mistä synnytykseen liittyvää materiaalia voisi katsoa. Katsottiin hieman huvittuneina virallisten tahojen videot – olivathan ne aika kankeita, eikä niissä ollut toivottavaa samaistumispintaa.

Muistettiin, että voisimme katsoa Jon Olssonin kuvaaman vlogin Janni Delerin synnytyksestä. Jonka jälkeen muistin Kenzasin synnytysvideon, jonka jälkeen kaverini huikkasi Hanna Öbergin videosta. Aiemmin suhtautumiseni näihin on ollut enemmän ”Onko kaikki pakko kuvata ja jakaa? Joku roti tähän touhuun? MIKSI??!”, mutta oman tilanteeni ollessa tämä, yhtäkkiä ymmärsinkin videoiden tarpeellisuuden. Nämä kolme videota ovat keskenään erilaiset, mutta heidän perspektiivistään aidot. Itsellä olosta tuli paljon valmiimpi pian koittavaan synnytykseen! Voin siis oman kokemukseni puolesta suositella näitä ainakin tähän hätään. Ainoa miinus näissä oli, että jokaisessa videossa itkin valtoimenaan, kun vauva loppujen lopuksi syntyi. Itkusta johtuva tukkoinen nenä tai siis koko naama ei tehnyt ollenkaan hyvää mun jo ennestään vaikeasti kulkevalle hapelle 😀

Mulle tosi tärkeää on ollut puolison tuki ja sen huomaa varsinkin nyt, kun kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Mua on helpottanut tosi paljon Tinon läsnäolo – en voisi pyytää parempaa reagointia ja tukea. Vaikka tilanne on molemmille uusi, hänen reagoinnissaan on sopivassa suhteessa huumoria, tasapainoa ja avoimuutta.

Tässä muutamia Instagramin viesteistä poimittuja kommentteja:

♡ Valmennukset eivät loppujen lopuksi olleet kovin kummoisia, vaan aidoista henkilökohtaisista kokemuksista on enemmän apua.

♡ Luota kätilöön ja pidä mieli avoimena ehdotuksille. Olet hyvissä käsissä.

♡ Mikäli osastolle joutuu jäämään pidemmäksi aikaa, lohtua tuovat omat vaatteet, herkut sekä teknologia. Kuulokkeet on tosi hyvät videopuheluiden kannalta, eikä todennäköisesti häiritse mahdollista huonekaveriakaan.

♡ Synnytysvideoihin vielä lisäyksenä Mimmi Kapellin videot (Ruotsiksi)

♡ Synnytyskipu kannattaa ajatella positiiviseksi kivuksi, joka kertoo siitä, että asiat etenevät kuten pitääkin. Kroppa tietää kyllä, mitä tehdä!

♡ Jos musiikki on sellainen asia, että siitä saa lohtua tai se rentouttaa, ota omat musiikit synnytykseen mukaan.

Toki olen pitänyt järjen päässä, jos vastaan on tullut ääritapauksia tai selkeästi hyvin erilaisen ihmisen kirjoittamia kokemuksia. Erilaisuudella tarkoitan sellaista, jos elämänasenne tai suhtautuminen asioihin ja tilanteisiin on hyvin erilainen omastani. Me kaikki koemme ja tunnemme asiat hyvin eri tavalla ja tämä heijastuu varmasti myös synnytyksessä. Siksi en kaikkea lukemaani käännä tulevaan omaan synnytykseeni vaan poimin itselleni tarpeellisinta tietoa. En tietenkään ole marssimassa synnytyssaliin vaaleanpunaisten lasien läpi kurkkien vaan erilaiset mahdollisuudet huomioiden. Luotan tosi lujasti terveydenhoidon ammattilaisiin ja sekin antaa voimaa tulevaan. Mun synnytyssairaala on TAYS ja olen kuullut paljon kehuja siellä työskentelevistä kätilöistä ja lääkäreistä, jotka todella tekevät työnsä suurella sydämellä.

Viime aikoina oon videoiden lisäksi lukenut Facebook-ryhmien tekstejä sekä blogipostauksia raskauteen, hankitoihin ja synnytykseen liittyen ja käyn aina läpi myös kommentit. Joten, jos on tähän lisättävää tai haluat jakaa omia kokemuksia niin kerro ihmeessä!

Aikamoista ajatella, että nyt todella viedään viimeisiä viikkoja ennen H-hetkeä eli vauvan syntymää. Me ollaan tosin jo kolme viikkoa takaperin jouduttu tilanteeseen, missä ollaan asennoiduttu siihen, että synnytys saattaa käynnistyä reilusti aikaisemmin kuin laskettuna aikana, johtuen lyhentyneestä kohdunkaulasta. Sorry, näille termeille ei oikein ole mitään kiertoreittiä! Nyt kärsivällisesti odotellaan, koska alkaa tapahtumaan – tuleeko vauva jo huhtikuussa vai mennäänkö toukokuulle?

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ottaa kuvat mahan kanssa niin, että minä ja Tino molemmat ollaan niissä, mutta olosuhteiden pakosta tämä ei oikein onnistunut. Haluttiin kuitenkin mahasta kuvat, joten napattiin ne maanantaina, kun sain kerättyä hieman energiaa kasaan. Onhan nämä ihanat muistot ja vaikka tällä hetkellä jättimaha on arkipäivää, niin täytyy muistaa, että jonain päivänä sitä ei voi enää peilistä pällistellä. En muuten tykkää sanasta masu, vaikka vissiin pitäisi puhua masukuvista ennemmin kuin mahakuvista haha!

Raskausmahat ovat aina erilaisia ja ainutlaatuisia – omani on tosi pyöreä sekä eteenpäin kasvava, vähän irrallisen näköinen muusta vartalosta. Maha on tosi iso, ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt viime viikon aikana olokin on alkanut tuntua siltä. Vaapun paikasta toiseen, happi ei kulje ja lepo tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Jännittää kertoa, mutta mulla ei ainakaan vielä ole tullut sellaista ääretöntä hämmästymisen tunnetta siitä, että mihin kaikkeen vartalo taipuu raskaana ollessa. Tai tottakai olen älyttömän kiitollinen, että olen pysynyt terveenä ja kroppa on kestänyt tämän valtavan urakan omasta mielestäni erinomaisesti. Rakastan tunnetta, kun vauva liikkuu ja saan pitää hänet turvassa. Ollaan muuten annettu vauvalle työnimeksi Mike Tyson, koska kaikki potkut ja iskut tuntuvat ja varsinkin näkyvät hyvin selkeästi. Nyt vauvan tilan käydessä ahtaammaksi, joudun punnitsemaan kylkiluiden tarpeellisuutta, sillä ne ovat koetuksella!

Koputan nyt puuta todella lujaa, mutta mulla on vatsan suuresta koosta huolimatta pysynyt iho tosi hyvänä. Raskauden alussa luin ja kuulin monesta suusta, ettei rasvaamisella ole merkitystä arpien muodostumiseen vaan kyse on geeneistä. No, mun ajatus oli, että ei runsas vedenjuominen ja päivittäinen rasvaaminen varmaan kuitenkaan haitaksi ole. Kohta jossa ihon venyminen näkyy eniten, on mun napa. Oon ottanut napakorun jo useampi vuosi sitten pois, mutta sen vuoksi kuitenkin se kohta ihosta ei ole venynyt kovinkaan nätisti ja näyttää vähän reppanalta. Linea negra, eli kevyt tumma pigmenttiviiva vatsan päällä ilmaantui itselleni näkyvästi vasta muutama viikko sitten.

Tällainen postaus pitäisi kaikkien oppikirjojen mukaan lopettaa ruusuisesti korulauseisiin, mutta rehellisesti, tällä hetkellä alan olemaan aika kypsä tähän oloon ja olemisen vaikeuteen. Yritän nauttia näistä viimeisistä viikoista, sillä todennäköisesti jossain vaiheessa muistelen haikeudella kaikkea raskauteen liittyvää. Myöhemmin varmasti ikävöin vauvan hikan aiheuttamaa hassua tunnetta tai sitä, kun saan päivän päätteeksi kietoutua pitkulaiseen raskaustyynyyn, jonka myös Tino ja Uno yrittävät varastaa aina tilaisuuden tullen.

Hah, tuntuu jo hieman siltä, että sana korona tekisi mieli korvata Harry Potter -tyylisesti sanomalla ”se-tauti-jonka-nimeä-ei-mainita”, sillä se tursuaa joka tuutista. Mutta isketään nyt omakin lusikka tähän soppaan mukaan jakamalla ajatuksia ja fiiliksiä.

Täytyy sanoa, että oon ottanut tosi iisisti kaikki linjaukset ja uutisoinnit valloillaan olevasta korona-tilanteesta. Ymmärrän täysin, miksi toimien pitää olla tiukkoja ja poikkeuksellisia. Mutta tavallaan ymmärrän tietynlaisen haloon ja huolen niiden suhteen esimerkiksi synnyttäjien ja yrityksien puolelta. Se mitä en pysty ymmärtämään, on kun tavalliset tallaajat sopivat treffejä porukalla lenkkeilyyn ja viini-iltoihin ystävän luona. Mikä siinä on niin vaikeaa pysyä kotona ja pitää piirit pieninä? Kärjistettynä, tää ei lopu koskaan, jos jengi ajattelee kiihkeästi vain omaa napaansa ja mukavuusaluettaan.

Palatakseni tähän omaan tilanteeseen ja raskauteen – viime viikon lopussa tuli linjaus, että puoliso/tukihenkilö voi olla mukana vain synnytyksessä ja oli se kieltämättä shokki, joka kuristi kurkkua pitkälle viikonlopun yli. Pahimmalta siinä on tuntunut synnytyksen jälkeinen aika sairaalassa, kun puolisoa ei päästetä osastolle auttamaan äitiä eikä ihailemaan vauvaa, jota on niin kauan ja kovasti odotettu. Itseasiassa sunnuntaina sain kunnon itkuromahduksen, joka lähti hassusti niin, että satutin silmäni kootessani vauvan leikkimattoa. Kun siitä sain sopivasti lämmittelyitkut päälle, päätin itkeä samaan syssyyn viikonlopun yli vainonneen ahdistuksenkin – kiitos hormonit, mutta kylläpä helpotti hah!

Mulla on laskettu aika toukokuun puolessa välin, mutta mulla tilanne on se, että bebe saattaa hyvinkin syntyä jo reilusti aiemmin. Ollaan nyt ensin valmistauduttu ajatukseen, että lähtö sairaalaan voi iskeä minä hetkenä hyvänsä. Nyt sen päälle on koko synnytyskin pitänyt suunnitella uusiksi. Eli aika paljon sopeutumista moneen seikkaan näin lyhyen ajan sisään.

Oon tässä nyt viime perjantaista asti psyykannut itseäni (ja kaikki mun läheiset myös), jotta tilanteeseen mukautuminen ja sopeutuminen tuntuu luonnolliselta. Koska haluan saada kontrollia edes jostain, pesin eilen monta koneellista pyykkiä – valitettavasti sitä on kertynyt pestäväksi ja olin eilen ihan hullu maniac pestessäni lähes kaiken! Saatiin Tinon kanssa järjesteltyä meidän kaaos -huone eli takkahuone. Eilen oli ihana saunan jälkeen mennä takkahuoneeseen hengailemaan ja paistamaan makkaraa. Oli helppo vaan olla ja siinä hetkessä murheet loistivat poissaolollaan.