Sanotaanko, että otti aikansa saada synnytyskertomus edes kirjoitetuksi niin saati siihen muotoon, joka sopisi yleisesti kerrottavaksi, eikä vaan kavereille. Tätä on multa Instagramissa kovasti toivottu ja haluan kuitenkin kertoa synnytyksestä rehellisesti, kuten haluan kertoa kaikesta muustakin – en näe mitään syytä maalailla epärealistista tai liian kaunisteltua totuutta. MUTTA kertomus on kuitenkin sellaisessa muodossa, että uskallan painaa julkaise -nappia.

10.5.2020 Sunnuntain pyhitin siivoamiselle – luuttusin ja imuroin lattiat, pesin vessat ja viikkasin älyttömän määrän puhdasta pyykkiä paikoilleen. Täytyy sanoa, että tässä vaiheessa en ajatellut tekemisilläni olevan yhteyttä synnytyksen käynnistymiseen, sillä olin jo asennoitunut olemaan ikuisesti raskaana jättiläismahan kanssa.

Kotona, ennen sairaalaan lähtöä

Samana iltana, yhdeksän aikaan illalla alkoi säännölliset, muttei kovinkaan kivuliaat supistukset. En ollut näistä moksiskaan, sillä supistuksia oli tullut jo pitkin viikkoa. Kellon ollessa noin 23:30 aloin kuitenkin kellottamaan yhä kovenevia supistuksia ja parin tunnin ajan niitä tuli keskimäärin kuuden minuutin välein. Tästä huolimatta painoin pääni tyynyyn ja päätin alkaa nukkumaan. Heräsin kahden aikaan koviin supistuksiin, herätin Tinon ja soitin Taysin synnytysosastolle. Koska olin ollut jo melkein kaksi kuukautta äitiyspolin seurannassa, he kehottivat lähtemään sairaalaan, mikäli kotona olo käy vaikeaksi. Vajaan tunnin kuluttua lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa TAYS

Sairaalaan tullessamme pääsimme heti synnytyssaliin ja onneksi puoliso sai jäädä sinne myös heti. Lähtötilanne mulla oli jo muutaman viikon ajan ollut se, että kohdunkaula oli kokonaan kadonnut ja kohdunsuu jo 2cm auki. Sairaalassa meikälikka laitettiin käyrille pariksi tunniksi. Näinä parina tuntina kätilö tokaisi, että supistuksia näyttää tulevan, muttei tarpeeksi usein ja voi olla, että joudun vielä kotiin odottelemaan. Kuuden aikaan aamulla tehdyssä tilannekatsauksessa kävi kuitenkin ilmi, että nämä suhteellisen vähissä näkyneet, vaikkakin kivuliaat, supistukset olivat saanut paikat aukeamaan melkein viiteen senttiin! Näin ollen jäätiin sairaalaan, koska synnytys todella oli käynnistynyt.

Synnytyksen ensimmäinen vaihe

Kerrotaan jo nyt, että synnytyksen kesto kokonaisuudessaan oli lähemmäs 20 tuntia. Ensimmäinen vaihe kesti 17h 35min ja ponnistusvaihe 1h 8min. Ajantaju mulla meni ihan täysin, mutta onneksi lähetetyistä viesteistä pystyin katsomaan tarkempia kellonaikoja tapahtumiin.

Tämä 17h 35min meni yllättävän nopeasti, mutta täysin rennosti tätä aikaa ei vietetty. Kun todettiin, että nyt jäädään synnyttämään, ehdotti kätilö kalvojen puhkaisua, jotta synnytys etenisi nopeammin. Mulla ei siis lapsivedet olleet menneet ja kalvojen puhkaisulla tämä saataisiin tapahtumaan. Jännitin alkuun, että sattuuko toimenpide, mutta se ei kyllä tuntunut missään! Kalvot puhkaistiin vähän ennen klo 10:00. Olin melko yllättynyt, kuinka paljon ja kauan sitä lapsivettä riitti tullakseen. Kalvojen puhkaisun yhteydessä vauvan päähän laitettiin scalp-anturi, jolla mitataan vauvan sydänääniä. Tämä tuntui kieltämättä vähän jännältä, oudolta jopa.

Tästä alkoi tuskaisten supistuksien tie ja kipua lievittämään koitettiin niin kuumaa suihkua, TENS-laitetta, ilokaasua ja lämpöpusseja. Näistä oma suosikkini oli lämpöpussit. Ilokaasu auttoi keskittymään hengittämään oikein, mutta kipua lieventävää vaikutusta en huomannut. Kun supistukset kävivät todella sietämättömiksi ja minä itkuiseksi, laitettiin epiduraali. Epiduraali laitettiin noin klo 12:00. Tärisin aivan horkassa laiton ajan ja myöhemmin myös sen jälkeenkin. Epiduraali oli ihana, kun se alkoi vaikuttaa. Ihan kuin lämmin peitto olisi heitetty päälle. Sain puudutetta yhteensä neljä kertaa (!!!), niin kauan odotettiin ponnistusvaiheen alkamista. Ulkona alkoi sataa luntakin jossain vaiheessa ja vitsailin, että oltiin oltu siellä niin kauan, että talvikin kerkesi tulla uudestaan. Itseasiassa vitsailtiin Tinon kanssa aika paljon, joka tietenkin teki tunnelmasta helpomman, jopa kotoisan.

Tuntien kuluessa paikat aukesi hyvin (klo 13:00 olin jo 8,5cm auki), mutta vauva ei millään meinannut laskeutua tarpeeksi alas synnytyskanavaan. Tämän vuoksi sain oksitosiinitipat kiihdyttämään supistuksia. Seuraavien tuntien aikana seuraan liittyi järkyttävä kipu vasempaan kylkeen. Kyljen kipuun ei auttanut mikään puudute ja tärisin kuin haavanlehti. Tää tärinä aiheutti mulle voimakasta pahoinvointia. Oon laittanut jossain vaiheessa ystävälle viestiäkin, että ”joo synnyttäminen ei oo mikään walk in the park herranjumala”.

Klo 18-19 välissä olin auki jo 9,5cm, mutta vauva ei vieläkään ollut laskeutunut ja vaikutti olevan virhetarjonnassa vinottain. Tämän vuoksi kätilö kertoi, että todennäköisesti joudumme pyytämään lääkärin paikalle arvioimaan tilanteen. Jos lääkäri toteaisi saman virhetarjonnan kuin kätilö, saattaisimme joutua käyttämään imukuppia apuna ponnistusvaiheessa. Ja tässä skenaariossa on yleistä, että tilannetta avittamaan joudutaan tekemään epparihaava. Mun ilme ja asenne oli vaan et ok ok ok. Ei siinä tilanteessa voinut alkaa panikoimaan, vaan ennemminkin piti asennoitua niin, että siitä selvitään tavalla tai toisella, mitä eteen tulee.

Ponnistusvaihe

Hieman ennen kasia illalla, koitettiin kätilön kanssa harjoitusponnistuksilla, saataisiinko vauva laskeutumaan oikein synnytyskanavaan. Kätilö kuitenkin pyysi pian lääkärin paikalle ja kertoi minulle, että huoneeseen tulee useampi henkilö, mutta siitä ei tarvitse huolestua.

Pian lääkäri oli paikalla ja ei kestänyt kauaakaan, kun imukupit heiluen oltiin tositoimissa. Ennen tätä lääkäri kävi mun kanssa tilanteen läpi ja sanoi, että ponnistusvaihe imukupilla on yhteistyötä, jotta saadaan homma kunnialla maaliin. Mulla kesti hetki ymmärtää tilanne, sillä mun mieli oli vielä väsyneessä ”me vasta treenaillaan näitä ponnistuksia” -tilassa. On sanomattakin selvää, että tässä vaiheessa alettiin ponnistamaan niin maan perkeleesti 😀 Olo oli kieltämättä epätoivoinen, yli 17 tunnin kipujen jälkeen nyt oli näytön paikka. Klassisesti jossain vaiheessa usko meinas loppua, mutta Tino ja kätilö oli ihan uskomaton kaksikko luomaan muhun voimaa ja pelkäämättömyyttä.

Kipu, joka ponnistusvaiheessa on läsnä, on aika rajua. Imukuppi toi tähän vielä oman lisänsä. Kun vihdoin saatiin vauvan pää ulos, päätti hän vartalollaan kiertyä aiheuttaen lisähaastetta loppurutistukseen. Taas piti ponnistaa elämänsä edestä ja olihan se melko tuskan takana. Muistan, kuinka ihanaa oli, kun kätilö pyyhki kylmällä ja märällä liinalla mun kasvoja. En tiedä, mikä taika siinä oli, mutta siitä sain voimaa uusiin kierroksiin!

Yhtäkkiä poika nostettiin mun syliin ja kaikki se tuska sekä kipu oli poissa. Tällä hetkellä kirjoitan siitä, mutta konkreettisesti en muista millaista se kipu oli. Aina sanotaan, että se unohtuu, kun vauvan saa syliin ja mun kohdalla se todella piti paikkansa. Ainoa asia mihin halusin keskittyä oli ihmeellinen, pieni tahmea vauva.

Ponnistusvaihe oli pitkä, yli tunnin mittainen, mutta siinä hetkessä se tuntui itseasiassa lyhyemmältä. Olisin itse veikannut, että se olisi kestänyt noin 20 minuuttia. Ja kaikista varoituksista huolimatta, en saanut osakseni yhtäkään repeytymää tai tikkiä – vain muutaman nirhauman. KIITOS UNIVERSUMI.

Vauva syntyi 11.5.2020 klo 20:43
Pituus 52 cm
Paino 4028g

Tinosta ja kätilöstä oon kirjoittanut mun kavereille seuraavasti: Itkettää pelkkä ajatuskin siitä, kuinka tärkeä ja rohkea rooli Tinolla oli mulle koko synnytyksen ajan. Plus se mun kätilö oli taikaa ja vielä lopuksi sanoi, että Riikka, et olis voinut tehdä tässä synnytyksessä mitään toisin. Viitaten haastavuuteen ja pituuteen. Se oli jotenkin lohdullista.

Mulla oli yhteensä neljä eri kätilöä, mutta tärkeimmässä osassa koko synnytystä, universumi antoi mulle just sen oikean henkilön. Tän kätilön ansiosta mulla ei jäänyt mitään negatiivista mielenpäälle. Harmittaa, että siinä synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä en päässyt kunnolla kertomaan hänelle, kuinka toivoisin kaikkien saavan hänet avukseen synnytykseen. Kuinka oikeassa ammatissa hän on ja kuinka oikealla asenteella hän kaiken hoiti.

Hassua, vaikka synnytyksestä on pian kuukausi, tuntuu se kaukaisemmalta. Aika on varmasti osaan asioista kullannut nyt jo muistot – kuten kerroin, en muista millaista supistus- tai synnytyskipu oli konkreettisesti kuvailtuna. Muistan vain, että kivutonta touhu ei ollut. Tärkeänä pidän sitä, että mulla ei jäänyt mitään traumoja tai pelkoja. Mulla ei myöskään ollut mitään synnytyssuunnitelmaa. Go with the flow toimi meille oikein hyvin, kaikkea ei vaan voi tai edes kannata suunnitella!

Huh, aina kun avaan läppärin kirjoittaakseni jotain, en pääse muutamaa lausetta pidemmälle. Joko vauva heräilee tai keksin muuta tekemistä; siivoan vähän, pistän pyykit pyörimään, vastailen viesteihin. Mulla on työn alla synnytyskertomus, josta onneksi oon kirjoittanut jo kavereille oman version, etten vallan unohda kaikkea tässä välissä!

Pari viikkoa on mennyt kuin siivillä ja haluan tähän väliin päivitellä tänne ihan arkisia ajatuksia ja kuulumisia. Vaikkei ne kovin monipuolisia ole, mutta tarviiko aina ollakaan?

Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, kuinka iisisti nämä kaksi viikkoa ovat menneet. Vauva on melko tyytyväinen (ja maailman ihanin) tapaus, vaikka tarpeen tullen määrätietoisuuttakin löytyy. Päivisin vapautuu monta tuntia aikaa, kun hän nukkuu, mutta en todellakaan osaa vielä hyödyntää niitä hetkiä monipuolisesti. Saati nukkua päiväunia silloin kuin vauva nukkuu. Oon ehkä jotenkin suorituskeskeinen ihminen, sillä välillä iskee harmitus, että miten en nyt saa aikaiseksi mitään, vaikka todellisuudessa tässä vaiheessa sen pitäisi olla ihan ok. Pitkästä ja rankasta synnytyksestä kertyi heti kättelyssä melkoisesti univelkaa, jota en todellakaan ole saanut tasattua ja arki on vielä uuden opettelua. Yritän alleviivata itselleni, että nyt ei ole aika hätiköidä vaan nyt täytyy ottaa aikaa itselle palautua sekä antaa uudelle arjelle tilaa tasaantua.

Lähipiiri kyselee usein, että kuinka vauva nukkuu. Tähän olen vastannut, että paremmin kuin äiti. Tämä johtuu siitä, että näen jatkuvasti unta, että olen nukahtanut sänkyyn samalla kun imetän, ja havahduin ensimmäisen viikon pahimillaan kymmenen minuutin välein paniikkiin, että olen liiskannut vauvan. Vaikka vauva nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään. Kun herään tähän kamalaan tunteeseen, etsin vauvaa vimmatusti tyynyjen ja peittojen seasta. Yksi ilta lähetin Tinolle viestin ”help”, koska halusin hänen tulevan kertomaan mulle, että kaikki on ok ja voin mennä hyvillä mielin takaisin nukkumaan – ihan mahdotonta 😆. Tätä alitajunnan aiheuttamaa kirousta on jatkunut tähän päivään saakka, mutta nyt muutamana viime yönä olen saanut tilannetta paremmin haltuun. Uni on tosi tärkeää ja harmittaa, jos vauva nukkuu yöllä hyvin, niin miksi mun pitää sekoilla? Onko muilla äideillä ollut samaa? Mun sisko ainakin kertoi, että hänellä oli aivan sama homma!

Kaiken uuden opettelu on ollut jännittävää, mutta tavallaan yksinkertaista. On ollut ihanaa huomata, kuinka osaamme asiat luonnostaan tai kuinka nopeasti opimme erilaisten tilanteiden kautta hahmottamaan kokonaisuutta. Ennen vauvan syntymää ollut ”Osataankohan me?” -jännitys on vaihtunut itsevarmempaan ”kyllä me osataan ja todellakin opitaan” -tunteeseen. Viime viikolla lähdin yksin käymään keskustassa tekemään pari täsmäostosta ja olin ylpeä, kuinka rauhallisena pysyin koko sen ajan. Ei ollut pakonomaista tarvetta kiirehtiä tai kytätä puhelinta – vauva oli parhaassa seurassa isänsä kanssa kotona, ei ollut syytä kyseenalaistaa tilannetta vaan luotin siihen täysin. Tää oli mulle tosi tärkeä tunne, sillä saatan joskus olla hieman kontrollifriikki, joka on piirre, josta en ollenkaan pidä itsessäni.

Muuten ollaan vaan oltu kotona ja käyty vaunulenkeillä. Ollaan saatu lähipiiriä mukaan kävelyille ja on ollut ihanaa nähdä. Virkistävää ja normaalin tuntuista – eikä ole ollut korona-ahdistusta. Pirkanmaalla tilanne on muutenkin erinomainen, nollapäiviä toisensa perään, joten hyvillä mielin ollaan nähty lähimmäisiä ulkona. Nyt kesän mittaan, rajatun lähipiirin kesken, näemme enemmän ja normaalisti. Tilanne viruksen suhteen on kaikille uusi, mutta nyt tuntuu siltä, että lukittautuminen neljän seinän sisään ei ole enää realistinen tapa suhtautua siihen. Tämä on iso asia, jonka vuoksi olen turhan monta kyyneltä vuodattanut, miettinyt pääni kipeäksi ja puinut tilannetta tunteen sekä järjen välillä.

Ihanaa, kun ulkona on ollut niin kesäistä, motivoi ihan hulluna lähtemään ulkoilemaan. Yritän muutaman tunnin kuluttua päästä lähtemään vaunulenkille vauvan kanssa. Ensimmäistä kertaa kahdestaan, saa nähdä mitä siitä tulee!

Ennen sinua, en tiennyt, että voisin mennä näin sekaisin pienistä ryppyisistä varpaista ja sormista, vauvan tuoksusta, hassuista ilmeistä tai hapsuttavasta takatukasta. Pienestä hymykuopasta ja pulleista poskista. Hymykuoppasi on maailman suloisin.

Kulunut viikko on ollut elämäni merkittävin. Ihmettelen sinua tunnista toiseen ja koen koko sydämen täyttävää lämpöä, rakkautta ja ylpeyttä. Välillä tuntuu, että sydämeni saattaa jopa haljeta kaikesta rakkaudesta, kaikesta tästä.

Viikon ajan olen miettinyt, miksei kukaan varoittanut? Miksei kukaan varoittanut, että hullaannun sinusta täysin ja koko muu maailma hidastuu ympäriltämme. Ajoittain jopa katoaa täysin. Miksei kukaan varoittanut, että liikutuksesta minä itken enemmän kuin sinä? Sinä et toistaiseksi itke juuri lainkaan, mutta itkuisten hetkien tullen, lupaan pitää sinut turvassa sylissäni.

Kun kysyn, miksei kukaan varoittanut tästä, on hieman nurinkurista. Kyllähän minua varoiteltiin ja olen vuosien aikana huomannut, kuinka äidit tipahtavat tiiviiseen vauvakuplaan. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää aikaisemmin, ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Viikko sitten sen lisäksi, että teit minusta äidin, teit meistä perheen. Viime viikon maanantaina 11.5.2020 rakkaus sai meillä uuden ulottuvuuden, jota vaalimme isäsi kanssa ikuisesti.