Huh, aina kun avaan läppärin kirjoittaakseni jotain, en pääse muutamaa lausetta pidemmälle. Joko vauva heräilee tai keksin muuta tekemistä; siivoan vähän, pistän pyykit pyörimään, vastailen viesteihin. Mulla on työn alla synnytyskertomus, josta onneksi oon kirjoittanut jo kavereille oman version, etten vallan unohda kaikkea tässä välissä!

Pari viikkoa on mennyt kuin siivillä ja haluan tähän väliin päivitellä tänne ihan arkisia ajatuksia ja kuulumisia. Vaikkei ne kovin monipuolisia ole, mutta tarviiko aina ollakaan?

Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, kuinka iisisti nämä kaksi viikkoa ovat menneet. Vauva on melko tyytyväinen (ja maailman ihanin) tapaus, vaikka tarpeen tullen määrätietoisuuttakin löytyy. Päivisin vapautuu monta tuntia aikaa, kun hän nukkuu, mutta en todellakaan osaa vielä hyödyntää niitä hetkiä monipuolisesti. Saati nukkua päiväunia silloin kuin vauva nukkuu. Oon ehkä jotenkin suorituskeskeinen ihminen, sillä välillä iskee harmitus, että miten en nyt saa aikaiseksi mitään, vaikka todellisuudessa tässä vaiheessa sen pitäisi olla ihan ok. Pitkästä ja rankasta synnytyksestä kertyi heti kättelyssä melkoisesti univelkaa, jota en todellakaan ole saanut tasattua ja arki on vielä uuden opettelua. Yritän alleviivata itselleni, että nyt ei ole aika hätiköidä vaan nyt täytyy ottaa aikaa itselle palautua sekä antaa uudelle arjelle tilaa tasaantua.

Lähipiiri kyselee usein, että kuinka vauva nukkuu. Tähän olen vastannut, että paremmin kuin äiti. Tämä johtuu siitä, että näen jatkuvasti unta, että olen nukahtanut sänkyyn samalla kun imetän, ja havahduin ensimmäisen viikon pahimillaan kymmenen minuutin välein paniikkiin, että olen liiskannut vauvan. Vaikka vauva nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään. Kun herään tähän kamalaan tunteeseen, etsin vauvaa vimmatusti tyynyjen ja peittojen seasta. Yksi ilta lähetin Tinolle viestin ”help”, koska halusin hänen tulevan kertomaan mulle, että kaikki on ok ja voin mennä hyvillä mielin takaisin nukkumaan – ihan mahdotonta ?. Tätä alitajunnan aiheuttamaa kirousta on jatkunut tähän päivään saakka, mutta nyt muutamana viime yönä olen saanut tilannetta paremmin haltuun. Uni on tosi tärkeää ja harmittaa, jos vauva nukkuu yöllä hyvin, niin miksi mun pitää sekoilla? Onko muilla äideillä ollut samaa? Mun sisko ainakin kertoi, että hänellä oli aivan sama homma!

Kaiken uuden opettelu on ollut jännittävää, mutta tavallaan yksinkertaista. On ollut ihanaa huomata, kuinka osaamme asiat luonnostaan tai kuinka nopeasti opimme erilaisten tilanteiden kautta hahmottamaan kokonaisuutta. Ennen vauvan syntymää ollut ”Osataankohan me?” -jännitys on vaihtunut itsevarmempaan ”kyllä me osataan ja todellakin opitaan” -tunteeseen. Viime viikolla lähdin yksin käymään keskustassa tekemään pari täsmäostosta ja olin ylpeä, kuinka rauhallisena pysyin koko sen ajan. Ei ollut pakonomaista tarvetta kiirehtiä tai kytätä puhelinta – vauva oli parhaassa seurassa isänsä kanssa kotona, ei ollut syytä kyseenalaistaa tilannetta vaan luotin siihen täysin. Tää oli mulle tosi tärkeä tunne, sillä saatan joskus olla hieman kontrollifriikki, joka on piirre, josta en ollenkaan pidä itsessäni.

Muuten ollaan vaan oltu kotona ja käyty vaunulenkeillä. Ollaan saatu lähipiiriä mukaan kävelyille ja on ollut ihanaa nähdä. Virkistävää ja normaalin tuntuista – eikä ole ollut korona-ahdistusta. Pirkanmaalla tilanne on muutenkin erinomainen, nollapäiviä toisensa perään, joten hyvillä mielin ollaan nähty lähimmäisiä ulkona. Nyt kesän mittaan, rajatun lähipiirin kesken, näemme enemmän ja normaalisti. Tilanne viruksen suhteen on kaikille uusi, mutta nyt tuntuu siltä, että lukittautuminen neljän seinän sisään ei ole enää realistinen tapa suhtautua siihen. Tämä on iso asia, jonka vuoksi olen turhan monta kyyneltä vuodattanut, miettinyt pääni kipeäksi ja puinut tilannetta tunteen sekä järjen välillä.

Ihanaa, kun ulkona on ollut niin kesäistä, motivoi ihan hulluna lähtemään ulkoilemaan. Yritän muutaman tunnin kuluttua päästä lähtemään vaunulenkille vauvan kanssa. Ensimmäistä kertaa kahdestaan, saa nähdä mitä siitä tulee!

Ennen sinua, en tiennyt, että voisin mennä näin sekaisin pienistä ryppyisistä varpaista ja sormista, vauvan tuoksusta, hassuista ilmeistä tai hapsuttavasta takatukasta. Pienestä hymykuopasta ja pulleista poskista. Hymykuoppasi on maailman suloisin.

Kulunut viikko on ollut elämäni merkittävin. Ihmettelen sinua tunnista toiseen ja koen koko sydämen täyttävää lämpöä, rakkautta ja ylpeyttä. Välillä tuntuu, että sydämeni saattaa jopa haljeta kaikesta rakkaudesta, kaikesta tästä.

Viikon ajan olen miettinyt, miksei kukaan varoittanut? Miksei kukaan varoittanut, että hullaannun sinusta täysin ja koko muu maailma hidastuu ympäriltämme. Ajoittain jopa katoaa täysin. Miksei kukaan varoittanut, että liikutuksesta minä itken enemmän kuin sinä? Sinä et toistaiseksi itke juuri lainkaan, mutta itkuisten hetkien tullen, lupaan pitää sinut turvassa sylissäni.

Kun kysyn, miksei kukaan varoittanut tästä, on hieman nurinkurista. Kyllähän minua varoiteltiin ja olen vuosien aikana huomannut, kuinka äidit tipahtavat tiiviiseen vauvakuplaan. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää aikaisemmin, ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Viikko sitten sen lisäksi, että teit minusta äidin, teit meistä perheen. Viime viikon maanantaina 11.5.2020 rakkaus sai meillä uuden ulottuvuuden, jota vaalimme isäsi kanssa ikuisesti.

Aika yksitoikkoista alkaa eläminen eristyksissä olla, joka johtaa siihen, ettei tänne ole oikein uutta kerrottavaa. Ei ole kameralla räpsittyjä kuvia tai muutakaan extremeä, joten puhelinräpsyillä sekä perushöpinällä mennään!

Ensi viikon sunnuntaina on Unon 1 -vuotissyntymäpäivä, ja hänestä on tulossa enemmän juttua sitten. Olisi kyllä päivät tympeitä, jos Usnki ei olisi mun seurana kuorsaamassa sohvan nurkassa. Mulla menee päivässä monta hetkeä pällistelen, kuinka söpö voikaan olla. Kuulemma oman lapsen kanssa tilanne on noin satakertaa pahempi.

Kuluneella viikolla on tämä synnytyksen alkamisen odotus käynyt sietämättömäksi. Siinä missä, maha on vihdoinkin laskeutunut ja saan hengitettyä normaalisti, on kaveriksi tullut muutama muu vaiva, joista nyt yritetään soturin lailla selvitä.

Käppäilin alkuviikosta hitaasti Pispalan portaita, toivoen että sillä olisi vaikutusta synnytyksen käynnistymiseen. Turha toivo. Varmaan pitäisi vaan unohtaa koko asia ja rentoutua ja HUPS sitten jo mentäisiin. Maltti ei todellakaan ole mun vahvuus, vaan oon ennemminkin tyyppiä ”kaikki heti nyt, mielellään jo eilen”.

Kotona olen yrittänyt löytää iloa tavallisista asioista – pitänyt telkkarin päivisin kiinni, kuunnellut ennemmin äänikirjaa, lukenut lehtiä, soitellut pitkiä puheluita ystäville, istuskellut lastenhuoneessa ja illalla vasta ollaan katsottu The Officea. Se on ollut aivan huikea sarja, en ymmärrä, miten ei olla aiemmin sitä katsottu! Seuraavaksi vuoroon pääsee kehuttu Silicon Valley, jonka katsomista jostain syystä ollaan venytetty ikuisuus. Uuden sarjan katsominen vaatii yllättävän paljon keskittymistä, jotta koukku syntyy.

Lukemisesta sen verran, että tuo uusin Trendi oli mainio ja Mia Ehnroothin haastattelu oli virkistävä. Tuntuu, että yleisesti todella paljon annetaan huomiota huomiota pahimmille skenaarioille, pahalle ololle ja vaikeuksille – jotta pää ei pyrähdä pilviin ja vähintään toinen jalka on sementinlailla kiinni karussa todellisuudessa. Tämän vuoksi Mian kokemukset äitiydestä, perheestä ja urasta olivat reilulla tapaa positiivisia – ei liikaa hehkutusta vaan aitoja, hyviä tunteita. Niiden rooli kokonaisuudessa on aivan yhtä tärkeä kuin haastavampienkin kokemusten jakaminen. Vinkiksi muuten raskaus- ja vauva-aiheista lukemista kaipaaville Tanskassa asuvan Marjan blogi https://www.lily.fi/blogit/norrebro-summers/. Pari kyyneltä olen tipauttanut hänen juttujaan lukiessani.

Asiasta polkupyörään, oon muuten pikkuhiljaa taas muistellut ja tunnustellut Olympuksen käyttämistä. Meillä on käytössä kaksi kameraa, Nikonin iso järjestelmäkamera ja tuo näppärä Olympuksen järkkäri. Olympus on tosi helppokäyttöinen, joten ajattelin pitää sen tässä käden ulottuvilla arkisia kuvia varten. Kiinnostaako postaukset valokuvaukseen liittyen?

Blogin suhteen TO DO -listalla on seuraavat postaukset:
– Uno, ensimmäinen koirani
– Vanha pappila Hetki Ähtärissä
– Sairaalakassin sisältö
– Uusi ravintolasuosikki Tampereella
– Lastenhuone – hankinnat ja järjestely
– Muutamia syvällisempiä pohdintoja. Näiden postauksien kirjoittaminen vie aina pienen ikuisuuden ja sen jälkeen jännitetään niiden julkaisua.