Huh, aina kun avaan läppärin kirjoittaakseni jotain, en pääse muutamaa lausetta pidemmälle. Joko vauva heräilee tai keksin muuta tekemistä; siivoan vähän, pistän pyykit pyörimään, vastailen viesteihin. Mulla on työn alla synnytyskertomus, josta onneksi oon kirjoittanut jo kavereille oman version, etten vallan unohda kaikkea tässä välissä!
Pari viikkoa on mennyt kuin siivillä ja haluan tähän väliin päivitellä tänne ihan arkisia ajatuksia ja kuulumisia. Vaikkei ne kovin monipuolisia ole, mutta tarviiko aina ollakaan?

Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, kuinka iisisti nämä kaksi viikkoa ovat menneet. Vauva on melko tyytyväinen (ja maailman ihanin) tapaus, vaikka tarpeen tullen määrätietoisuuttakin löytyy. Päivisin vapautuu monta tuntia aikaa, kun hän nukkuu, mutta en todellakaan osaa vielä hyödyntää niitä hetkiä monipuolisesti. Saati nukkua päiväunia silloin kuin vauva nukkuu. Oon ehkä jotenkin suorituskeskeinen ihminen, sillä välillä iskee harmitus, että miten en nyt saa aikaiseksi mitään, vaikka todellisuudessa tässä vaiheessa sen pitäisi olla ihan ok. Pitkästä ja rankasta synnytyksestä kertyi heti kättelyssä melkoisesti univelkaa, jota en todellakaan ole saanut tasattua ja arki on vielä uuden opettelua. Yritän alleviivata itselleni, että nyt ei ole aika hätiköidä vaan nyt täytyy ottaa aikaa itselle palautua sekä antaa uudelle arjelle tilaa tasaantua.
Lähipiiri kyselee usein, että kuinka vauva nukkuu. Tähän olen vastannut, että paremmin kuin äiti. Tämä johtuu siitä, että näen jatkuvasti unta, että olen nukahtanut sänkyyn samalla kun imetän, ja havahduin ensimmäisen viikon pahimillaan kymmenen minuutin välein paniikkiin, että olen liiskannut vauvan. Vaikka vauva nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään. Kun herään tähän kamalaan tunteeseen, etsin vauvaa vimmatusti tyynyjen ja peittojen seasta. Yksi ilta lähetin Tinolle viestin ”help”, koska halusin hänen tulevan kertomaan mulle, että kaikki on ok ja voin mennä hyvillä mielin takaisin nukkumaan – ihan mahdotonta ?. Tätä alitajunnan aiheuttamaa kirousta on jatkunut tähän päivään saakka, mutta nyt muutamana viime yönä olen saanut tilannetta paremmin haltuun. Uni on tosi tärkeää ja harmittaa, jos vauva nukkuu yöllä hyvin, niin miksi mun pitää sekoilla? Onko muilla äideillä ollut samaa? Mun sisko ainakin kertoi, että hänellä oli aivan sama homma!
Kaiken uuden opettelu on ollut jännittävää, mutta tavallaan yksinkertaista. On ollut ihanaa huomata, kuinka osaamme asiat luonnostaan tai kuinka nopeasti opimme erilaisten tilanteiden kautta hahmottamaan kokonaisuutta. Ennen vauvan syntymää ollut ”Osataankohan me?” -jännitys on vaihtunut itsevarmempaan ”kyllä me osataan ja todellakin opitaan” -tunteeseen. Viime viikolla lähdin yksin käymään keskustassa tekemään pari täsmäostosta ja olin ylpeä, kuinka rauhallisena pysyin koko sen ajan. Ei ollut pakonomaista tarvetta kiirehtiä tai kytätä puhelinta – vauva oli parhaassa seurassa isänsä kanssa kotona, ei ollut syytä kyseenalaistaa tilannetta vaan luotin siihen täysin. Tää oli mulle tosi tärkeä tunne, sillä saatan joskus olla hieman kontrollifriikki, joka on piirre, josta en ollenkaan pidä itsessäni.
Muuten ollaan vaan oltu kotona ja käyty vaunulenkeillä. Ollaan saatu lähipiiriä mukaan kävelyille ja on ollut ihanaa nähdä. Virkistävää ja normaalin tuntuista – eikä ole ollut korona-ahdistusta. Pirkanmaalla tilanne on muutenkin erinomainen, nollapäiviä toisensa perään, joten hyvillä mielin ollaan nähty lähimmäisiä ulkona. Nyt kesän mittaan, rajatun lähipiirin kesken, näemme enemmän ja normaalisti. Tilanne viruksen suhteen on kaikille uusi, mutta nyt tuntuu siltä, että lukittautuminen neljän seinän sisään ei ole enää realistinen tapa suhtautua siihen. Tämä on iso asia, jonka vuoksi olen turhan monta kyyneltä vuodattanut, miettinyt pääni kipeäksi ja puinut tilannetta tunteen sekä järjen välillä.
Ihanaa, kun ulkona on ollut niin kesäistä, motivoi ihan hulluna lähtemään ulkoilemaan. Yritän muutaman tunnin kuluttua päästä lähtemään vaunulenkille vauvan kanssa. Ensimmäistä kertaa kahdestaan, saa nähdä mitä siitä tulee!